Search

ELOKUVA - MONITAITEELLINEN TYÖVÄLINE

Mette Lagerstam

IhmeFilmi ry:n toiminnanjohtaja

Elokuvataiteen maisteri

Elokuva on taiteen lajina varsin nuori ja hiukan yksinkertaistaen se kuuluu niihin taidemuotoihin, jotka kytkeytyvät suoraan tekniikan kehittymiseen ja keksimiseen. Ennen elokuvakameroita, filmiä ja projektoreita, elokuvaa ei voinut olla olemassa. Elokuvaa kutsutaan usein myös seitsemänneksi taiteeksi, koska siinä yhdistyvät kuusi varhaisempaa taidemuotoa. Maalaustaide, kirjallisuus, musiikki, kuvanveisto, arkkitehtuuri ja teatteri ovat kaikki vaikuttaneet elokuvan syntyyn ja muovanneet sen ilmaisua. Elokuvalle on kautta sen historian ollut myös luonteenomaista omaksua nopeasti uusia ilmaisutapoja näiltä muilta taiteilta. Elokuva onkin oiva väline monitaiteellisen työskentelyn ja sen prosessien tutkimisessa.

Monitaiteellinen elokuva

Monitaiteella, josta toisinaan käytetään termiä poikkitaide, viitataan yleensä eri taiteen aloja yhdistävään toimintaan. Se on usein kekseliästä, kokeellista ja vaikeammin sijoitettavissa perinteisten taiteiden lajien kenttään. Monitaide etsii uusia ilmaisun tapoja ja liikkuu näin taiteen rajapinnoilla.

Elokuva yhdistää taiteenlajina useita eri taiteen muotoja, jolloin se on jo itsessään monitaiteellinen työväline. Elokuvien tarinat, visuaalinen ilme ja kuvallinen kerronta voivat olla peräisin teatterista, kirjallisuudesta, runoudesta, kuvataiteesta, sarjakuvista, arkkitehtuurista, tanssista, musiikista, lähes mistä tahansa. Vain mielikuvitus on rajana pohdittaessa millä tavoin elokuvaan voi pyrkiä yhdistämään tietyn taiteen lajin ilmaisua tai lainalaisuuksia.

Tässä artikkelissa käyn läpi elokuvan suhdetta muihin taiteisiin ja kuvailen millä tavoin ne ovat omalta osaltaan vaikuttaneet elokuvan syntyyn ja kehittymiseen. Aihe on laaja, joten kaikki taiteen ja elokuvan lajit eivät ole mahtuneet mukaan. Tästä syystä elokuvaa käsitellään neljän kokonaisuuden kautta; visuaalinen maailma, kuvakerronta, tarinankerronta ja äänimaailma. Tavoitteena on siten herätellä ajatuksia siitä miten elokuva ja muut taiteet ovat linkittyneet toisiinsa, ja sen myötä luoda maaperää ideoille elokuvan käytön mahdollisuuksista monitaiteellisessa opetuksessa.

Kaikista artikkelissa esimerkkeinä mainituista teoksista ja tekijöistä löytyy lisätietoa verkosta ja useat teoksista ovat katsottavissa mm. YouTubessa tai Vimeossa.

Visuaalinen maailma

Kenties kaikkein ilmiselvintä elokuvassa on sen visuaalinen maailma. Elokuvat ovat visuaalisia teoksia, joiden elementit on rakennettu tukemaan tarinaa ja sen osoittamaa visuaalista ilmettä.


Kaikki visuaaliset päätökset perustuvat tämän sen ilmeen luomiseen, joka on sidoksissa käsikirjoituksessa kuvailtuun aikakauteen, tiettyyn tyyliin, paikkaan tai tunnelmaan. Elokuvien visuaaliseen maailmaan vaikuttavat vahvasti kuvauspaikat, lavastus, puvustus ja näyttelijöiden maskeeraus. Rekvisiitta on tarkoin harkittua aina oven rivoista ikkunaverhoihin.

Lavasteet määrittelevät kehykset henkilöhahmojen toiminnalle samaan tapaan kuin arkkitehtuuri määrittelee kehykset tavallisen ihmisen elämälle. Elokuvien tapahtumapaikat, lavasteet ja niiden arkkitehtuuri luodaan fyysisten rakennelmien lisäksi kuvarajauksen, valaisun ja äänimaailman avulla.

Toisin kuin teatterissa, jossa näyttämö on tapahtumapaikka ja näkyvä tila, elokuvassa tila voi jatkua kuvan ulkopuolella.

Leikkauksen, kuvarajauksen ja äänten avulla, tilaa voidaan luoda kuvan ulkopuolella millaiseksi vain. Esimerkiksi näin: kuvassa näkyy lähikuvaa ihmisestä seisomassa seinää vasten. Hänen kasvoilleen osuu sälekaihdinten lävitse siivilöitynyt valo, ja ääniraidalla kuuluu askelten kaikuva ja loittoneva kopina. Tällä tavalla äänen ja valaisun avulla katsoja ymmärtää ihmisen seisovan ikkunan vieressä, tilassa jonka läheisyydessä on kaikuva käytävä ja poispäin kävelevä ihminen.

Elokuva ja kuvataide

Varhaisten elokuvien tekijät ottivat usein mallia kuvataiteen klassikoista. Historiallisten elokuvien inspiraationa ja visuaalisena mallina käytettiin paljon kuuluisia maalauksia. Kun valaisutekniikka kehittyi, alettiin elokuvien valaisuunkin ottaa mallia vanhoilta mestareilta. 1910-luvulla oli suosittua jäljitellä mm. Caravaggion ja Rembrandtin maalauksia sekä ”chiaroscuro” tekniikkaa.

Henry Bacon mainitsee kirjassaan Seitsemäs taide - elokuva ja muut taiteet (SKS-kirjat 2005) miten inspiraatiota kuvataiteesta ovat hakeneet myös ensimmäisiä fantasiaelokuvia tehnyt Georges Méliès. Hän on todennäköisesti ottanut mallia Henri Rousseaun maalauksista suunnitellessaan elokuviensa lavasteita. Visuaalisesti lähes tyylipuhdasta ekspressionismia edustaa Tohtori Caligarin kabinetti (Das Cabinet des Dr. Caligari ohj. Robert Wiene, 1919), joka arkkitehtuuria myöten pyrkii visualisoimaan mielenmaisemia. Elokuvassa jopa varjot on maalattu suoraan lavasteisiin.

Uudempina esimerkkeinä mainittakoon Ridley Scottin Alien elokuvat, joiden ötökät on luonut sveitsiläinen taiteilija H.R. Giger. Niistä voi löytää yhtäläisyyksiä myös Francis Baconin maalausten olioihin.

Ari Kaurismäen elokuvissa taas voi nähdä yhteyksiä Edward Hopperin maalauksiin. Ulrika Bengtsin elokuva Iris vuodelta 2011 sen sijaan kytkeytyy vahvasti 1800-luvun suomalaiseen ja pohjoismaiseen taiteeseen. Elokuvassa on kohtauksia, joista voi nähdä visuaalisen yhteyden mm. Albert Edelfeldtin teoksiin Merellä (1883) tai Leikkiviä poikia rannalla (1884).

Sen lisäksi, että kuvataide inspiroi elokuvien tekijöiden visuaalista kerrontaa, voi elokuva kertoa kuvataiteesta tai taiteilijasta. Hyvä esimerkki on Loving Vincent elokuva vuodelta 2017, joka pohtii Vincent Van Goghin viimeisiä hetkiä. Se koostuu käsin maalatuista öljyväriteoksista, joihin on yhdistetty oikeiden näyttelijöiden hahmoja. Elokuva on ainutlaatuinen kokonaisuus, jossa yhdistyvät öljyvärimaalaus, animaatio ja Van Goghin tuttu maalaustyyli.

Kuvakerronta

Elokuvan yksi ominaispiirre on sen kyky tallentaa tietty hetki ja paikka suoraan filmille. Elokuvan avulla voi näin ollen tallentaa aikaisempaa tarkemman version todellisuudesta. Henry Bacon siteeraa kirjassaan Seitsemäs taide André Bazinia, jonka mukaan elokuvan synty olisi omalta osaltaan vapauttanut maalaustaiteen 1800-luvun naturalismin ja realismin tuomasta velvoitteesta kuvata maailmaa mahdollisimman tarkasti. Totta tai ei kuvataitteen suunta muuttui pian elokuvan keksimisen jälkeen abstraktimpaan suuntaan.

Aivan ensimmäiset elokuvat 1900-luvun vaihteessa olivatkin dokumentaarisia tallenteita, joissa kuvattiin muutaman kymmenen sekunnin ajan jotakin sen ajan tapahtumaa tai arjen tilannetta. Kuuluisimpia ovat esimerkiksi Lumièren veljesten Juna saapuu asemalle (L’arrivée d’un train en gare de la Ciotat, 1895) ja Työläiset lähtevät tehtaasta (La Sortie des usines, 1895) Nämä elokuvat näyttivät kuvakerronnallista suuntaa huolellisilla tilan ja ajan sommitelmilla. Kameran paikka oli tarkoin harkittu, samoin kuvakulma ja rajaus.

Ajan kuluessa elokuvantekijät alkoivat liittää erilaisia kuvia toisiinsa saadakseen teoksiinsa syvyyttä ja toimintaa. Edelleen toimiva tapa hahmottaa kuvakerrontaa ja leikkausta, sekä montaasin käsitettä, on varhainen Kuleshovin koe. Se on saanut nimensä venäläisen ohjaajan Lev Kuleshovin mukaan. Kokeessa kuva miehen vakavista kasvoista liitetään ensin kuvaan soppalautasesta, ja sen jälkeen sama kuva liitetään kuvaan lapsesta. Katsoja assosioi ensimmäisen kuvaparin perusteella miehen olevan nälkäinen ja toisen kuvaparin perusteella tämän katsovan lasta hellästi. Kuleshovin koe havainnollistaa sitä seikkaa, että kahden kuvan yhdistämisen tuloksena syntyy jotain enemmän.


Tanssielokuvat

Tanssielokuvat ovat jo varhaisessa vaiheessa hyödyntäneet leikkauksen mahdollisuuksia ilmaisussaan. Elokuvan leikkaustekniikoiden ja yksinkertaisten trikkien ansiosta tanssielokuvissa mahdoton on mahdollista, kun piruetti voi kestää loputtoman pitkään. Liikkeen voi hidastaa tai nopeuttaa, tai se voidaan näyttää takaperin. Kuvien ristiin leikkaamisen avulla liikkeen ja tilan vaikutelmia voidaan manipuloida luovasti. Hyvä esimerkki näiden keinojen käytöstä on Maya Derenin elokuva A Study in Choreography for the Camera (1945).

Tarinankerronta

Yksinkertaisimmillaan tarinoissa on alku, keskikohta ja loppu. Tämä rakenne pätee niin elokuvassa, kirjallisuudessa kuin teatterissakin. Jopa nykyisin suositut TikTokin ja YouTuben lyhyet videopätkät perustuvat samalle rakenteelle, mutta niillä on lisäksi vahva yhteys varhaiseen elokuvaan. Aivan ensimmäisiä lajityyppejä olivat dokumentaaristen kohtausten lisäksi nimittäin koomiset pätkät.

Hyvänä esimerkkinä Kasteltu kastelija (L’Arroseur arrosé, 1895), jossa puutarhuri ihmettelee miksei kasteluletkusta tule enää vettä. Hän kurkistaa letkuun ja saa yhtäkkiä vesiryöpyn kasvoilleen. Sitten hän huomaa pikkupojan, joka on painanut jalkansa letkun päälle ja estänyt siten veden tulon letkusta.

Mykkäelokuvien aikakaudella, kun elokuvat pitenivät kestoltaan ja tällaisten koomisten kuvausten lisäksi voitiin kertoa pitempiä tarinoita, elokuvien aiheita ja tarinoita haettiin kuvataiteen lisäksi paljon teatterin puolelta. Näytelmien filmatisoinnit olivat yleisiä, sillä näytelmäkäsikirjoitukset ovat jo muodoltaan lähellä elokuvakäsikirjoituksia. Teatterinäyttelemisen suuret eleet olivat myös käytännöllisiä mykkäelokuvissa, kun näyttelijän puhetta ei ollut kuultavissa.

Äänielokuvan yleistyessä painopiste muuttui ja romaanien filmatisointi lisääntyi huomattavasti. Kirjallisuus taipui helposti elokuvalliseen muotoon, koska siinä käytetään usein samantapaisia kerronnan keinoja kuin elokuvissa. Esimerkiksi rinnakkaiskerrontaa voidaan kummassakin taiteen lajissa hyödyntää jännityksen luomisessa.

Kenties hieman yllättäen, elokuvalla on vahva yhteys myös oopperaan. Richard Wagnerin oopperat olivat suosittuja 1800-luvulla ja niiden vaikutuksen voi nähdä elokuvataiteen lisäksi kirjallisuudessa ja muissa taiteissa. Wagnerilla oli erityinen taito luoda vanhoista tarinoista visuaalisia ja myyttisiä taideteoksia, joissa yhdistyivät kirjallisuus, musiikki, teatteri ja kuvataide.

Nykyäänkin voidaan löytää yhteyksiä vaikkapa Matrix (2003) elokuvan ja Wagnerin Parsifal (1882) oopperan välillä. Kummassakin teoksessa päähenkilö oppii näkemään todellisuuden valhekuvan takana. Parsifalilla on kyky pysäyttää Klingsorin heittämä keihäs suoraan ilmaan. Matrixissa päähenkilö Neo kykenee pysäyttämään agenttien ampumat luodit ilmassa.

Äänimaailma

On esitetty, että musiikki otettiin elokuvaan mukaan peittämään projektorin ääni. Kenties sillä pyrittiin peittämään myös yleisöstä kuuluva hälinä elokuvan alkuvuosina. Elokuvan varhaisina vuosina musiikki soitettiin paikan päällä elokuvan esityspaikassa. Äänielokuvan myötä musiikki ja repliikit saatiin osaksi elokuvan kerrontaa, jolloin myös muuhun äänimaailmaan alettiin kiinnittää enemmän huomiota.

Äänimaailman merkitys on huomattavan tärkeä osa elokuvan tarinaa ja kokonaisuutta. Äänen ja musiikin avulla voidaan luoda tilan tuntua, viedä tarinaa eteenpäin, yllättää, kiinnittää huomiota ja luoda tunnelmaa.

Nykyään äänisuunnittelussa tärkeässä osassa musiikin ja repliikkien ohella ovatkin erilaiset tehosteäänet, joiden tekeminen on aivan oma taiteen lajinsa. Yksinkertaisimmankin kohtauksen äänet on suunniteltu tarkasti. Useimmiten kuvauspaikalla luonnollisesti kuuluvat äänet ovat tarinaa ajatellen vääränlaisia, liian hiljaisia tai liian kovia.

Jo yhden kohtauksen äänimaailmaa suunniteltaessa täytyy huomioida monia elementtejä suhteessa kerronnan tavoitteisiin. On katsottava mitä rekvisiittaa tilassa on, kuuluuko niistä ääntä? Onko tilan tarkoitus kaikua vai onko siellä taustakohinaa? Jos näyttelijä liikkuu kohtauksen aikana, millainen ääni askelista kuuluu? Jos hän heilauttaa päätään tai käsiään, kuuluuko hiuksista tai vaatteista ääntä? Pelkkä hiljaisuus on vahva tehokeino, mutta väärässä kohdassa se tekee kohtauksesta kiusallisen.

Elokuvamusiikin käytön kehittymiseen on jälleen vaikuttanut vahvasti ooppera. Yksi tärkeimpiä oppeja on oopperasta peräisin oleva termi ”johtoaihe”. Bacon viittaa kirjassaan Wagneriin, joka käytti teoksissaan runsaasti johtoaihetta. Termi tarkoittaa tietyn musiikillisen teeman yhdistämistä tiettyyn henkilöhahmoon, esineeseen tai asiaan. Tämä teema toistuu aina, kun tuo kohde tai siihen liittyvä tunnetila tulee esille. Esimerkkejä löytyy useimmista elokuvista, kun vain keskittyy kuuntelemaan.

Yhtenä esimerkkinä mainittakoon Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta elokuvat, joissa mm. paikoilla on oma musiikillinen teemansa. Mordorilla on oma tunnussävelensä samoin kuin Konnulla. Trilogian elokuvissa tapahtumapaikkoja on paljon, jolloin johtoaiheen käyttö paikkojen tunnistamiseksi auttaa tarinan seuraamisessa.

Kansallisen audiovisuaalisen arkiston Elokuvapolku-verkkosivuilla musiikin merkitystä kerrontaan havainnollistetaan mainiosti. Sivustolla yksi elokuvakohtaus on katsottavissa kolmella erilaisella ääniraidalla. Yksi niistä on elokuvan alkuperäinen ääniraita, kaksi muuta ovat hyvin toisenlaisia ja luovatkin kohtaukseen aivan erilaisen tunnelman ja viestin.

Lopuksi

Monitaide liikkuu eri taidemuotojen rajapinnoilla ja elokuvataiteen kohdalla määritelmä toteutuu kenties puhtaimmillaan kokeellisen elokuvan kohdalla.

Kokeellinen elokuva syntyi kuvataiteilijoiden ideasta käyttää valkokangasta kuin taulua. He yhdistelivät muotojen ja värien liikkeen musiikkiin. Osa käytti hyväkseen animaation tekniikoita, osa raaputti tai maalasi suoraan filmille ja monet yhdistivät näitä vielä moniin muihin tekniikoihin.

Nykyään ei tarvitse välttämättä lähteä raaputtamaan filmiä, sillä erilaiset piirtosovellukset, animaatio- ja kuvankäsittelysovellukset ovat helposti kaikkien saatavilla. Liikkuvaa kuvaa voi kuvata ja editoida omassa kännykässä eikä oman musiikki- tai ääniraidan luominenkaan vaadi muuta kuin oikeiden sovellusten hallintaa.


Elokuva mukautuukin nopeasti ajan ja taiteiden muutosten mukana. Sen laaja-alaisuus sallii mahdollisuuden kokeilla uutta ja yhdistellä asioita eri tavoin. Vaikeampaa onkin sitten hyvän sisällön luominen. Siinä auttaa muiden taiteiden tuntemus ja niiden ilmaisutapoihin tutustuminen sekä hyödyntäminen monitaiteellisessa työskentelyssä.


9 views