Millaisia elokuvia näytämme lapsille ja nuorille teemaviikon aikana? Entä millaisia kokemuksia elokuvat voivat tarjota lapsille ja nuorille? Päätin hakea vastausta näihin kysymyksiin elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja PV Lehtiseltä, jonka vuonna 2017 ilmestynyt elokuva Tanssi heikolla jäällä (Dans på tunn is) kuuluu tänä vuonna koulujen elokuvaviikon ohjelmistoon.
Ohjaaja PV Lehtinen ja näyttelijät Tolue Taheri (Fakira), Abdeslam Chellaf (Lentävä Sulttaani) ja Robin Wegelius (Felix) / Kuva: Ⓒ 2017 Cineparadiso Oy
PV Lehtinen on palkittu elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja, joka mieltää itsensä kokonaisvaltaiseksi elokuvantekijäksi. Lehtisen lyhytelokuva Hyppääjä (2000) voitti historiallisesti Grand Prix’n ja lähes kaikki muut palkinnot Tampereen lyhytelokuvajuhlilla 2001. Lehtinen on ohjannut urallaan useita sekä aikuisille että lapsille suunnattuja lyhytelokuvia, joissa vesi on usein keskeisenä elementtinä.
Oulun lastenkulttuurikeskuksen Valveen elokuvakoulun koordinoima valtakunnallinen Koulujen elokuvaviikko on jälleen täällä.Vuodesta 2015 lähtien järjestetty, opetus- ja kulttuuriministeriön tukema hanke, on yksi elokuvakasvatuksen tärkeimmistä vuosittaisista valtakunnallisista tapahtumista. Koulujen elokuvaviikon tarkoituksena on kannustaa opettajia ja kasvatusalan ammattilaisia hyödyntämään elokuvaa osana opetusta. ihmeFilmi on osallistunut tänä vuonna teemaviikon järjestämiseen tarjoamalla ohjelmistoon PV Lehtisen Tanssi heikolla jäällä (2017) elokuvan, ja elokuvan käsittelyä tukevan oppimateriaalin.
Star Wars faniklubiin pikkupoikana kuulunut PV Lehtinen muistelee omaa historiaansa elokuvien parissa ja kertoo Tanssi heikolla jäällä -elokuvasta ja sen tekemisestä. Lehtisen mukaan kiinnostus elokuviin ja niiden tekemiseen heräsi jo varhain.
Kouluikäisenä tuli nähtyä paljon elokuvia ja aloin rakentaa päässäni myös omia pieniä kuvallisia sepitelmiä. Jossain vaiheessa löysin isäni vanhan kaitafilmikameran ja kuvasin sillä ensimmäisiä elokuvayritelmiä kavereiden kanssa. Kyhäsin jopa pari animaatiota kuvaamalla figuureita stop motion -tekniikalla.
Elokuvista ja niiden tekemisestä muodostui PV Lehtiselle harrastuksen kohde. Lehtinen muistelee, että lapsena erityisen tärkeä elokuva oli George Lucasin Star Wars (1977), joka käytiin katsomassa yhdessä isän kanssa elokuvateatterissa.
Elokuvan maailma oli jotain niin ihmeellistä, että pienen pojan päässä tapahtui jotain peruuttamatonta. Jälkikäteen ajateltuna hienointa elokuvan lumossa oli se, että kuuluin kansainväliseen faniklubiin ja kuukausittain ilmestyneet Bantha Tracks -jäsenlehdet eivät olleet pelkkää fanitusta, vaan niissä kerrottiin seikkaperäisesti Star Wars ja Indiana Jones -elokuvien tekemisestä. Lehdet avasivat elokuvan saloja yksityiskohtaisesti, eikä pelkästään ohjaamisen näkökulmasta, vaan esimerkiksi kuvaajan, puvustajan, lavastajan, äänisuunnittelijan tai pienoismallien rakentajan. Tämä sai minut jo nuorena ymmärtämään, että elokuvien tekeminen vaatii monen ammattilaisten omistautumisen ja pieteetin, jotta kankaalla nähtävä elokuva olisi uskottava.
Perinteisten näytelmäelokuvien lisäksi PV alkoi kiinnostua jo varhain myös kokeellisista, ei-narratiivisista elokuvista. Ohjaaja pitää Godfrey Reggion dokumentaarista Koyaanisqatsi (1982) ja sen jatko-osaa Powaqqatsia (1988) erityisen merkityksellisinä kokemuksina.
(Koyaanisqatsi) Elokuvan näin ensi kerran 16-vuotiaana ja se aiheutti toisen peruuttamattoman vaikutuksen. Koyaanisqatsi on pysäyttävä kuvaus maan päällä asuvasta olennosta nimeltä ihminen. Ajaton mestariteos, joka on minulle yhä yksi tärkeimpiä filmejä.
Elokuvaohjaajaksi ryhtyminen ei kuitenkaan ollut täysin tietoinen päätös. Ryhmätyön merkitystä elokuvanteossa korostanut PV Lehtinen kokee, että myös ohjaajaksi päätymiseen vaikuttivat oman intohimon ohella ympärillä olevien ihmisten kannustava asenne.
En muista tehneeni mitään varsinaista päätöstä, vaikka poikavuosista lähtien olenkin mieltynyt tarkastelemaan asioita kameran luupin läpi ja luodakseni jotain uutta. Nuorena en vain tiennyt voisiko siitä tulla ammattia, kun en tuntenut ketään, joka teki töitä elokuvien parissa. Päädyin lukion jälkeen vuodeksi Turkuun opiskelemaan kuvallista viestintää. Opistossa oli innostava opettaja ja samanhenkisiä kurssikavereita. Tämä vahvisti tunnetta, että tätä haluaisin tehdä. Kävin kyllä yliopiston pääsykokeissa, kun sosiologian opinnot olivat varasuunnitelma, mutta samana vuonna pääsin Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen laitokselle.
Taideteollisessa opiskelin aluksi elokuvaleikkaamista ja tein töitä joitakin vuosia myös leikkaajan ammatissa, ennen kuin keskityin kokonaan omiin projekteihin.
Lehtinen ei osaa sanoa, millaiseksi ohjaajaksi hän on vuosien mittaan kehittynyt, ja kertookin mieltävänsä itsensä ennemmin elokuvantekijäksi kuin elokuvaohjaajaksi.
“Tekijä” sanana kuvastaa konkreettisemmin sitä kokonaisvaltaista työtä, jota koen toteuttavani. Ura on minulle yhtä kuin kuljettu matka. Matkalla on luonnollisesti tapahtunut kehitystä ja ytimenä on ollut oman taiteilijuuden ja elokuvallisen “äänen” löytyminen. Itse tunnen kuitenkin olevani yhä matkan alussa, vaikka kilometrejä onkin jo jokunen takana.
Eletty elämä on tuonut perspektiiviä ja muokannut ajattelua, mutta samalla ruokkinut myös mielikuvitusta entisestään. Rakastan kertoa tarinoita kuva ja ääni edellä. On jotenkin latteaa, kun suuri osa niin kotimaisista kuin ulkomaisista elokuvista ovat kuin kuunnelmia, joiden seuraamiseen silmiä ei tarvita, tarkat korvat melkein riittävät. Kuvan voima ja merkitys on unohtunut jonnekin. Toisaalta pidän esimerkiksi Woody Allenin elokuvista ja nehän ovat nokkelan dialogin suoranaista ilotulitusta.
Ympyrä on sulkeutunut, sillä nuorena elokuvista innostunut PV Lehtinen on tehnyt urallaan monia lapsille ja nuorille suunnattuja elokuvia (mm. Sirkka (2001), Supermään (2010)), joiden avulla uudet sukupolvet ovat päässeet tutustumaan elokuvan maailmaan. Tanssi heikolla jäällä tarjosi täysin uuden kokemuksen myös elokuvan tekijälle, sillä kyseessä on Lehtisen ensimmäinen ruotsinkielinen elokuva.
Elokuvaviikon tarjoamissa elokuvissa puhutaan useita eri kieliä, kuten unkaria, maorin kieltä ja englantia. Lehtinen kertoo, että elokuvaviikon kielten kirjoa rikastava Tanssi heikolla jäällä (Dans på tunn is) elokuva syntyi poikkeuksellisen prosessin seurauksena.
Minulle ennestään tuntematon käsikirjoittaja lähetti kirjepostina ruotsiksi kirjoitetun käsikirjoitusluonnostelman. Se oli talviselle uimastadionille sijoittuva fantasiatarina, jota pidin kiinnostavana, mutta keskeneräisenä ja tuotannollisesti aika vaativana toteuttaa. Kului muutama vuosi ja sain kuulla elokuvakilpailusta, jossa etsittiin ruotsinkielisiä uusia käsikirjoituksia, jonka voittaja saisi rahoituksen tuotantoon. Käsikirjoituksen piti olla puolituntisen novellielokuvan mittainen. Muistin Jan Nålsin lähettämän luonnostelman ja luin sen uudestaan. Tapasimme Janin kanssa ja päädyimme kehittelemään tarinaa. Lopputulemana syntyi käsikirjoitus, joka voitti kilpailun ja päädyin näin ohjaamaan ja tuottamaan ensimmäisen ruotsinkielisen elokuvani.
Koulujen elokuvaviikon ohjelmisto sisältää lastenelokuvia ja koko perheen elokuvia, joiden kohderyhmänä voidaan ajatella olevan myös aikuiset. Lehtinen jaottelee pääsääntöisesti myös omat elokuvansa lasten ja aikuisten elokuviin, mutta kokee että Tanssi heikolla jäällä voi vedota katsojaan iästä riippumatta.
Jos päätän tehdä lapsille suunnatun elokuva, niin minun on tiedettävä se ennen kuin alan kirjoittamaan käsikirjoitusta. Koska jos teen elokuvan esimerkiksi 9-12 -vuotiaille jostain tietystä teemasta, niin käsittelytapa elokuvassa on erilainen kuin, jos kirjoitan samasta teemasta teini-ikäisille tai vaikkapa aikuisille. Toki jotkut elokuvistani ovat onnistuneet puhuttelemaan kaikenikäisiä. Se ilahduttaa.
Itse koen sen (Tanssi heikolla jäällä -elokuvan) koko perheen elokuvana, jossa aikuinen katsojakin löytää kosketuspintaa. Kohotetun realismin, fantasian ja osin komediallisten sivuhahmojen kautta elokuva pyrkii tuomaan esiin tärkeitä teemoja kuten yksinäisyys, erilaisuuden voima ja itsensä voittaminen.
Lapsille suunnattujen elokuvien tekeminen sisältää yleensä lapsinäyttelijöiden kanssa työskentelemistä. Lehtinen korostaa, että tärkeintä on löytää sopivat lapsinäyttelijät roolitus vaiheessa.
Lapsinäyttelijät eivät luonnollisesti ole näyttelemisen ammattilaisia, joten tärkein vaihe on castingvaihe. Koekuvausten kautta varmistan, että lapsella on kykyä ja aitoa luontaista intoa näytellä ja omaa myös tietyt sosiaalisen kanssakäymisen taidot. Roolihahmosta ja lapsen iästä riippuen käytän erilaisia tehtäviä koekuvauksissa, joiden avulla ainakin tähän asti olen onnistunut löytämään loistavat lapsinäyttelijät elokuviini.
Lehtinen ei käytä erityisiä metodeja lasten kanssa työskennellessään, vaan painottaa sen sijaan luottamuksen, turvallisen ilmapiirin ja lasten jaksamisen merkitystä.
Aikuiselle ammattinäyttelijälle voi sanoa tiettyjä asioita suoremmin, kun lapsen kanssa pitää olla tarkempi. Ja jos lapsi esimerkiksi väsyy kuvaustilanteessa, niin silloin on aina vähintään tauon paikka. Aikuisnäyttelijä pysyy väsyneenäkin roolissaan sisällä. Mitään varsinaisia metodeja ei ole, toki on joitain “kikkoja”, mutta ne toimivat vain yksittäisissä kuvissa ja hetkissä. Luottamus on kuitenkin avainsana ja se tulee syntyä ennen kuvauksia. Kuvauksissa lapsen tai lapsien kanssa ikäänkuin leikitään sitten ennakkoon sovittua leikkiä ja tehtäväni on motivoida näyttelemään samaa kohtausta moneen kertaan, vaikka lapsi haluaisi jo mennä eteenpäin leikissä. Turvallisen ilmapiirin luominen on oleellista ja tähän osana kuuluu myös lasten kanssa hassuttelu sopivissa tilanteissa.
Tanssi heikolla jäällä -elokuvan yksi keskeisistä tapahtumapaikoista on uimastadion. Vesi ja veteen liittyvät paikat (maauimalat, uimastadionit, merenrannat) ovat usein Lehtisen elokuvien keskiössä, minkä lisäksi hän harrastaa elokuvien tekemisen ohella snorklausta. En malttanut olla kysymättä, mikä vedessä kiehtoo?
Veden arvoitus. Isäni on entinen kilpauimari ja hän vei meidät lapset säännöllisesti veden äärelle niin kesällä kuin talvella. Tykkäsin jo pikkupoikana olla vedessä ja tunne vain voimistui opittuani sukeltamaan pinnan alle. Veden alla olen kuin astronautti avaruudessa ja sukeltaessa aistin olevani tekemisissä jonkin elävän ja ihmistä suuremman kanssa. Tunne on hyvin voimaannuttava ja henkilökohtainen, jota on vaikea kuvailla sanoin. Veden olemus ja siihen liittyvät monet paikat ovat myös kiinnostavia visuaalisia elementtejä ja niiden ympärille on ollut luontevaa rakentaa tarinoita. Helsingin uimastadion on ollut tästä syystä monen elokuvani miljöönä ja kaiken lisäksi se on mielestäni arkkitehtuuriltaan Suomen kauneimpia julkisia rakennuksia, jota kelpaakin kuvata.
Lehtinen suunnittelee haastavansa itsensä elokuvantekijänä myös tulevissa projekteissaan. Tällä hetkellä työn alla on ensimmäinen pitkä elokuva.
Pitkä elokuva on ollut jo tovin vireillä ja vieläkin kirjoitusvaiheessa, mutta olen pohtivan kriittinen tai sitten vaan hidas kirjoittaja. Pitkän elokuvan tekeminen houkuttaa - muoto, dramaturgia ja rakenne antaa uutta haastetta, jo siitä yksinkertaisesta syystä, että aikaa kertoa on enemmän. Itse ohjaaminen ei eroa lyhytelokuvien tekemisestä. Kuvauspäiviä on enemmän.
Tehdessäni taustaselvitystä haastattelua varten sain selville, että snorklauksen lisäksi Lehtinen on myös innokas teen harrastaja. Viimeisenä kysymyksenä päätin kysyä, mikä on snorklauksen ja teen lisäksi kolmas asia, josta PV Lehtinen elämässään nauttii? Vastauksessa yhdistyi kauniisti visuaalisuuden ja luovan prosessin eri vaiheiden arvostaminen, josta PV Lehtinen jäi minulle mieleen haastattelun jälkeen.
Estetiikasta. Sitä on monenlaista ja jossa kooltaan pienikin voi olla suurta. Esimerkkinä vaikkapa perhonen. Jokin aika sitten maasta noukkimani isosilmäinen toukka on nyt koteloitunut. Ensi kesänä metamorfoosi on valmis ja kotelosta kuoriutuu yöperhonen. Nautin, kun tuo häkellyttävän kaunis ruusunpunainen ja oliivinvihreä horsmakiitäjä avaa siipensä silmieni edessä ja lentää taivaalle. Se on suurta.